Pitkäjärven Vaeltajien hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa
Lumiset tunturit näkyvät horisontissa, kun hiihdämme Urho Kekkosen kansallispuistossa. Suomen toisiksi suurimmassa kansallispuistossa riittää kulkijalle ihmeteltävää. Pitvalaisten 40-vuotisvaellus tehtiin samoissa maisemissa viisi vuotta sitten, ja nyt oli tullut aikamme palata.
Lähdimme matkaan 9.4. Reissua oli pohjustettu suunnittelukokouksilla ja ruokien pussittamisella. Sukset ja kuivamuonat oli pakattu peräkärryyn ja matkamme alkoi aikaisin aamulla kuudelta Espoosta. Matka taitettiin kahdella henkilöautolla + yhdellä peräkärryllä. Porukkaamme kuului kokeneita ja kokemattomia yhteensä kahdeksan, ikähaarukalla 15-25v. Matkassa: Petrus, Ville, Justus, Viivi, Elsa, Valtteri, Kristian, Eino.
Ajomatka kului penkkarikarkkeja maistellen, päikkäreitä nukkuen ja huoltoasemia testaten, kunnes viimein n. klo 22 pääsimme pystyttämään teltat Kiilopäälle.
Aamulla 10.4. söimme puurot, täytimme vesipullot, iskimme sukset jalkaan ja toiveikkaana kaivoimme jopa aurinkorasvat laukuista. Kun saimme vaelluksen alkuun, osoittautui aurinkorasva hyvin nopeasti turhaksi. Näkyvyyttä ei juuri ollut, sillä keli oli huono, ja nollakelissä sukseen paakkuuntui lunta. Pysähdyimme Niilanpään porokämpälle syömään lounasta. Ensimmäiseen viiteen kilometriin kului kaksi tuntia aikaa vaikeiden sääolosuhteiden vuoksi.
Ensimmäisenä päivänä myös Einon puhelin pääsi nauttimaan Lapin luonnosta lennettyään hankeen, josta sitä ei etsinnöistä huolimatta löydetty. Taukoilimme Rautalammin päivätuvalla. Tuvalla tutustuimme lukiolaisryhmään, jotka tapasimme vielä useasti seuraavien päivien kuluessa. Illalla suksi luisti paremmin, mutta Petrus ja Ville joutuivat jäädä korjaamaan Villen hajonnutta sidettä. Yön olimme Lankojärven autiotuvalla. Saavuimme autiotuvalle kymmenen aikaan illalla, jossa teimme ruuat ja menimme nukkumaan.
Toisena vaelluspäivänä lähdimme suksimaan, tavoitteena päästä Sarviojan autiotuvalle yöksi. Reitille sattui paljon nousua, joka vei paljon voimia. Onneksi mukana oli muutamat nousukarvat, joilla saatiin helpotettua aloittelijoiden matkantekoa. Korkeat nousut kuitenkin mahdollistivat jylhiä maisemia. Sää ei vieläkään suosinut, ja räntäsadetta riitti. Päivä oli pitkä, mutta pääsimme lopulta uinumaan autiotuvan lämpöön. Illalla paistettiin vielä letut.
Kolmantena päivänä hiihdimme Ukselmakurun kautta Muoravaaranruoktuun, jossa yövyimme tuvassa seuraavan yön. Päivä oli hieno. Oli laskuja ja kirkkaampi keli. Hyvinä ja huonoina päivinä porukkamme vitsit viihdyttivät, ja ryhmähenki hioutui hyväksi. Lounasta söimme tunturissa, jossa aurinko paistoi ja Justus kaivoi ison kuopan, johon Viivi mahtui melkein kokonaan. Kurujen seinämiä oli hauskaa lasketella alas ilman ahkioita lounastauon viihteenä. Reitti kulki jylhän Pirunportin läpi. Pirunportilta oli jännittävää tulla alas, sillä rinne oli jyrkkä ja vauhti pääsi kiihtymään nopeasti.
Neljäntenä vaelluspäivänä jatkoimme matkaa Hammaskurulle, joka olisi seuraava yöpaikkamme. Sää oli loistava auringon paistaessa. Koko vaelluksen lämpötilat pyörivät nollan paikkeilla, joten kylmä ei tullut.
Teimme päätöksen lyhentää reittiä 8 km alkuperäisestä 120 km suunnitelmasta. Tämä mahdollisti lyhennetyn päivän, mutta lykkäsi peseytymismahdollisuutta. Hammaskurun autiotuvalla yövyimme yhdessä saksalaisen pastorin kanssa. Pastori huolestui Einon olleen jo pitkään poissa vedenhakureissulla. Onneksi Eino palasi turvallisesti vedet mukanaan.
Viides vaelluspäivä oli Sokostin huiputuspäivä. Jätimme ahkiot alas ja lähdimme suorittamaan muutaman tunnin retkeä. Tällä kertaa oli Valtterin siteen vuoro hajota, mutta onnistuneen kenttäkorjauksen jälkeen kaikki pääsivät huipulle. Huiputtamiseen sattui kirkas keli, ja ilman ahkiota hiihtäminen oli virkistävää.
Huipulta piti laskeutua hetken ilman suksia, jonka jälkeen pystyimme turvallisin mielin laskettelemaan rinnettä alas. Huiputuspäivä päättyi onnellisesti Luirojärven autiotuvalle. Tuvalla oli hienot puitteet. Tilava tupa, erillinen kuivaushuone ja sauna piti retkikunnan tyytyväisenä. Porukassa alkoi levitä flunssa viime metreillä, mutta onneksi emme olleet enää kaukana maalista.
Kuudentena vaelluspäivänä jatkoimme matkaa suuntana Suomunruoktu. Lounasta söimme Tuiskukurun autiotuvalla. Päivämatka oli koko vaelluksen pisin eli 25 km. Pääsimme kuitenkin etenemään reippaasti, sillä reitille osui paljon kelkkauraa, jota oli kevyt ja hauska hiihtää. Vaikka alunperin tarkoituksena oli vaeltaa Suomunruoktulle, tupa oli niin täynnä, että päätimme jatkaa matkaa Suomunlatvan laavulle. Laavulla teimme ruokaa, ja nukuimme teltoissa.
Seuraavana päivänä paahdoimme viimeiset kilometrit. Lounastimme taas tutulla Niilanpään porokämpällä viimeiset nuudelit. Pääsimme perille ja suuntasimme Sodankylän holiday villageen. Vaellus oli kokonaisuudessaan onnistunut ja hieno kokemus.
-Elsa